Ehkä oli mahdollista sittenkin rakastaa kesäisiä katuja ja unettomia öitä. Oli luvattuja sanoja ja tavoittelemattomia haaveita. Tekoja ja laulun sanoja. Olematonta onnea kätkeytyen surullisiin silmiin, ehkä onnellisempi tänään. Rikottuja lupauksia ilman merkitystä. Miksi niin monesti luen samat sanat huuliltasi luullen tietäväni merkityksen? Mikä teki minut edelleen niin varmaksi, varmaksi sinusta. Olit jotain mihin en ennen ole osannut törmätä, jotain niin tuntematonta tunnetta mukanasi kantaen. Vaikka niin kovin sattui rakastaa jotain niin aidosti, en voinut sille mitään. En halunnut luovuttaa, en enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti