Astuimme viimein ulos kuoresta, siitä turvallisesta kuoresta jota olimme kannatelleet päällämme liian pitkään. Kun toisiimme katsoen näimme itsemme oli jotain tapahtunut. Naurun kohinaa ja luettuja runoja olimme siinä hetkessä. Elokuvissa näytettyjä kohtauksia onnesta. Sinut näin niin hymyilevän. En mitään ollut niin kauan toivonut. Toivonut että jonain päivänä ovelle koputtaisit. Sanomattakin oli selvää, rakastin joka hetkeä. Jokaista hymyä ja naurua. Kun välillä niin turhautti silti seisoit vierellä. Rakastin niin aidosti, niin varmasti ja niin syvästi että sattui. Niin rohkeasti kerrankin olin matkassa mukana. Teinkö virheen, luinko väärin sanat sinun kasvoiltasi? Olitko aito vai pelkästään onneton? Laulun sanoin ikuistin hetken mieleeni, katsoessani syvälle silmiisi olin varma, varma sinusta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti