KESÄISIÄ KATUJA JA UNETTOMIA ÖITÄ

 

Ehkä oli mahdollista sittenkin rakastaa kesäisiä katuja ja unettomia öitä. Oli luvattuja sanoja ja tavoittelemattomia haaveita. Tekoja ja laulun sanoja. Olematonta onnea kätkeytyen surullisiin silmiin, ehkä onnellisempi tänään. Rikottuja lupauksia ilman merkitystä. Miksi niin monesti luen samat sanat huuliltasi luullen tietäväni merkityksen? Mikä teki minut edelleen niin varmaksi, varmaksi sinusta. Olit jotain mihin en ennen ole osannut törmätä, jotain niin tuntematonta tunnetta mukanasi kantaen. Vaikka niin kovin sattui rakastaa jotain niin aidosti, en voinut sille mitään. En halunnut luovuttaa, en enää.

NAURUN KOHINAA JA LUETTUJA RUNOJA

Astuimme viimein ulos kuoresta, siitä turvallisesta kuoresta jota olimme kannatelleet päällämme liian pitkään. Kun toisiimme katsoen näimme itsemme oli jotain tapahtunut. Naurun kohinaa ja luettuja runoja olimme siinä hetkessä. Elokuvissa näytettyjä kohtauksia onnesta. Sinut näin niin hymyilevän. En mitään ollut niin kauan toivonut. Toivonut että jonain päivänä ovelle koputtaisit. Sanomattakin oli selvää, rakastin joka hetkeä. Jokaista hymyä ja naurua. Kun välillä niin turhautti silti seisoit vierellä. Rakastin niin aidosti, niin varmasti ja niin syvästi että sattui. Niin rohkeasti kerrankin olin matkassa mukana. Teinkö virheen, luinko väärin sanat sinun kasvoiltasi? Olitko aito vai pelkästään onneton? Laulun sanoin ikuistin hetken mieleeni, katsoessani syvälle silmiisi olin varma, varma sinusta.