Onnellinen nauru kaikui pääni sisällä vielä monen päivän jälkeen. Olit koskettanut sitä herkkää pintaa johon harva ylettyi. Olit tuonut päivääni ilon. Me olimme kuin ikivihreät kappaleet radiossa. Kuin auringonkukkapellot keski-euroopassa. Sinä pidit kädestäni kiinni. Sinä halasit kun päivä oli pimeä. Sinulle olin minä. Aito oikea minä hetkessä, jossa itkin valuttaen jokaisen pirstaleen sisältäni. Luit kirjan sivuja rauhallisen tasaiseen tahtiin. Kirjoitusvirheet eivät sinua häirinneet. Huomasit täydellisyyteen kuuluvat virheet ja rakastit vielä lujemmin. Et koskaan halunnut lukea viimeisiä sivuja, et halunnut että mikään kaunis loppuu. Mutta muistutin, että loppu on yhtä tärkeä kuin alku. Vaikka tämä loppuisi se ei tarkoita, että surullisesta lopusta ei voisi muodostua kaunista alkua. Naurahdit ja painoit pääsi olkapäälleni. Katsoit minua kuin viimeisiä kirjan sivuja. Luit lopun, mutta sitä sisäistämättä aloitit siinä hetkessä jotain kaunista. Uuden alun pimeälle päivälle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti